Surullinen muistelus

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta Zaventemin lentokentän ja Maalbeekin metroaseman terroristi-iskuista. Ne ovat Belgian historian pahimmat rauhanajan väkivallanteot, sillä niissä kuoli 35 (mukaan luettuina kolme terroristia) ja loukkaantui 340 ihmistä.

Muistan tapahtumat kuin eilisen päivän. Matkustimme töihin vakijunallamme kahdeksan aikaan ja lentokentän iskut tapahtuivat juuri, kun istuimme junassa.  Jäimme junasta Schumanilla ja Sari meni kadun toiselle puolelle toimistolleen. Minulla oli töihin kymmenen minuutin kävelymatka, joka kulki Maalbeekin aseman ohi.  Ensimmäisin kerran sain vihiä tapahtuneesta sisäänkäynnin vartijoilta, jotka selittivät järkyttyneinä, että lentokentällä oli ollut joku räjähdys. Työhuoneessa avasin heti Twitterin ja aloin seuraamaan tapahtumia (siihen aikaan Twitteriä pystyi vielä käyttämään uutislähteenä).

Yhdeksän jälkeen twiittivirtaan alkoi ilmestyä myös Maalbeekin nimi ja hämmästyin että mitä hittiä. Kävelin rakennuksen toiselle laidalle ja näin, että meidän ja metron sisäänkäynnin välinen katu oli poikki ja tunnelista tuli savua. Silloin kylmäsi, olivathan edellisen marraskuun Pariisin iskut vielä hyvässä muistissa ja Brysselissäkin oli tallaiseen valmistauduttu esimerkiksi sotilaiden katupartiointia lisäämällä. Iskut eivät olleet varsinaisesti mikään yllätys, mutta pelottavia yhtä kaikki.

Kun iskujen luonne ja laajuus paljastui, yritimme Sarin kanssa kumpikin saada yhteyttä Leiaan, joka opiskeli tuolloin Brysselin yliopistossa. Yritimme neuvoa häntä pysymään kotona. Pian Leialta tulikin rauhoitteleva tekstari, mutta hän oli ollut jo bussissa melkein yliopistolla, kun kaikki oli komennettu yliopistorakennuksen sisälle ja pysymään siellä. Myös meidän rakennuksemme suljettiin, eikä ulos saanut mennä mistään syystä. Koska minun toimistollani ei ollut ruokalaa eikä kuppilaa, kävin hamstraamassa automaatista suklaapatukoita.

Heti paikalla alkoi myös kiivas työkavereiden kartoitus. Alle tunnissa olimme saaneet kahta lukuunottamatta selville kaikkien olinpaikat. Kadonneista lampaista toiseen saatiin yhteys aamupäivän aikana, hän oli ollut pommimetroa seuranneessa metrossa ja jäänyt sitten jonnekin jumiin. Toisesta kollegasta saimme tiedon iltapäivällä. Hän oli ollut pommivaunussa ja viety sairaalaan, jossa oli toipumassa onneksi suhteellisen lievistä vammoista. Inventaarissamme tuli kuitenkin sellainen moka, että selvitimme vain töissä olevien kollegoiden olinpaikat. Vasta seuraavalla viikolla selvisi, että työhuonenaapurini oli ollut lähdössä tyttäriensä kanssa lomamatkalle ja juuri väärällä hetkellä Zaventemin lähtöaulassa. He eivät loukkaantuneet, mutta joutuivat pakenemaan kentältä ruumiiden ja loukkaantuneiden yli, mikä aiheutti ymmärrettävästi vakavan trauman.

Loppupäivä istuttiin sisällä odottamassa uutisia ja tietoa, koska ja miten päästään kotiin. Jossain vaiheessa Facebookiin ilmestyi palvelu, jolla saattoi ilmoittaa kaikille somea seuraaville,olevansa kunnossa. Näitä ilmoituksia sitten katseltiin ja läheteteltiin. Päällikköni oli työmatkalla  Belgian ulkopuolella ja raportoimme hänelle tilanteen. Hän käski meidän mennä penkomaan työhuoneensa kaapit ja keräämään kaikki juomat ja ruoat neukkarin päydälle. Lisäsin kasaan myös hamstraamani suklaat ja muutkin toivat kaikkea mitä huoneistaan löysivät. Sitten pidimme lounastauon pomon viinejä juoden ja epäterveellisiä snäkkejä syöden.

Iltapäivän lopulla meille kerrottiin, että ulos voi lähteä. Oli aika miettiä miten päästä kotiin. Hevosmiesten tietotoimiston mukaan Etterbeekin asema Etelä-Brysselissä oli auki, joten teimme Sarin kanssa treffit sen eteen. Asemalla oli kuitenkin paljon sotilaita, jotka estivät pääsyn sisälle ja sanoivat, että tänään ei kulkisi yhtään junaa. Onneksi saimme yhteyden Leiaan, joka kertoi, että hänen kaverinsa äiti on tulossa hakemaan heitä yliopiston läheltä. Ei siis muuta kuin pikamarssi yliopistolle ja iloinen jälleennäkeminen Leian kanssa. Pian tuli myös luvattu kyyti ja pääsimme pois Brysselistä ja kotiin.

Sotilaat jäivät Brysselin katukuvaan pitkäksi aikaa ja heitä on ryhdytty korvaamaan poliiseilla vasta tänä talvena. Kumpaistenkaan seisoskelu kadulla ei ole ilmaista ja poliisirahoituksen järjestäminen on kestänyt useita vuosia. Zaventemin lentokentällä oli kuukausikaupalla teltta, jonka kautta mentiin lähtöhalliin eikä sisälle päästetty muita kuin lentolipun haltijoita. Samat teltat ja rutiinit voitiin ottaa uudelleen käyttöön, kun koronapandemia iski viime vuonna. Nyt etsitään pommien ja aseiden sijaan kuumeisia matkallepyrkijöitä.