M'enfin! Mitkä tekijänoikeudet?

Joulun kirjamarkkinoille ilmestyi viime viikolla kauan odotettu ja kiistelty uutuus, uusi Niilo Pielinen (Gaston Lagaffe). Kirja on kiistanalainen siksi, että kustantaja sai julkaisuluvan usean vuoden tekijänoikeustaistelun jälkeen. ”M'enfin” huudahduksestaan tunnetun Pielisen loi Belgian paras sarjakuvataiteilija André Franquin Pikon ja Fantasion (Spirou et Fantasio) sivuhahmoksi vuonna 1957. 

Kun Franquin luopui terveyssyistä mainittujen sankareiden ja Marsupilamin piirtämisestä, hän halusi pitää Niilon, koska se oli hänelle kaikista hahmoistaan läheisin. Piko (Spirou), jonka Dupuisin kustantamo loi 1930-luvulla, ei ole ollut koskaan yksittäisen taiteilijan ”omaisuutta”. Siksipä lukuisat piirtäjät ovat julkaisseet vuosikymmenten saatossa monenlaisia Piko ja Fantasio -sarjakuvia: lapsille tarkoitettuja, aikuisille suunnattuja, psykedeelisiä, historian tapahtumia kuvaavia, jne.  André Franquin oli kuitenkin Pikolle ja Fantasiolle sama kuin Carl Barks Aku Ankalle; tarinoiden miljöön, henkilögallerian ja maailmanmaineen luoja. 

Franquin jatkoi Niilo Pielisen piirtämistä säännöllisen epäsäännöllisesti vuoteen 1991 saakka, jolloin Spirou-lehdessä julkaistiin viimeinen strippi. Viimeinen kokoelma-albumi ilmestyi taiteilijan kuolinvuonna 1997. Franquin jutteli useita kertoja ennen poismenoaan, että haluasi Niilolle käyvän samoin kuin Tintille. Belgian tunnetuimmasta reportterista ei luojansa Hergén kuoleman jälkeen ole saanut julkaista uusia seikkailuita. Franquin myi kuitenkin Niilo Pielisen oikeudet kaverinsa Jean-François Moyersoenin Marsupilami-albumeita julkaisseelle Marsu Productioneille vuonna 1992. Uusia Niilo Pielinen -seikkailuita ei sopimuksen mukaan voinut julkaista ilman Franquinin tai hänen perillistensä lupaa, mutta julkaisuluvan sai kieltää vain eettisistä tai taiteellisista syistä. Tämän ehdon avulla haluttiin Niilon välttävän Piko ja Fantasio -sarjakuvien kaltainen sekamelska. 

Pieni kustannusfirma päätyi suuren Dupuisin haltuun vuonna 2013 ja niin Niilo palasi samaan talliin Pikon ja Fantasion kanssa. Kun Dupuis ilmoitti alkavansa julkaista uusia Niilo Pielinen -albumeita, vei Franquinin tytär ja perillinen Isabelle jutun oikeuteen. Oikeus nimitti välittäjän, joka tuli siihen tulokseen, ettei uudessa kirjassa rikottu sopimuksessa mainittuja eettisiä tai taiteellisia ehtoja ja niin Dupuis sai luvan sarjakuvan julkaisemiseen. 

📕

Niilo Pielisen ja Asterixin kohtaloissa on sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Asterixin oikeudet kuuluivat René Goscinnyn ja Albert Uderzon perustamalle Albert-René kustantamolle, jonka nimissä Uderzo piirsi ja kirjoitti Goscinnyn kuoleman (v. 1977) jälkeen 10 albumia. Uderzo möi enemmistöosakkuuden Hachette-kustantamolle vuonna 2007, jolloin hänen vähemmistöosakkaaksi jäänyt tyttärensä Sylvie nosti oikeusjutun. Sylvie väitti, että ostajat olivat käyttäneet hyväkseen isänsä vanhuudenhöperyyttä, mutta ei pystynyt todistamaan väitettään ja hävisi jutun vuonna 2014. Kun Albert Uderzon kädet eivät enää kuontuneet piirtämiseen, hän jatkoi uusien tekijöiden neuvonantajana neljän albumin verran poismenoonsa (v. 2020) saakka. Hän uskoi sarjan loppuvan kuolemansa jälkeen, mutta näin ei käynyt, vaan kustantamo on sittemmin julkaissut kaksi uutta albumia. 

📕

Belgialaiset pitävät sarjakuvaa tärkeänä kirjallisuuden lajina, ellei peräti kaikkein tärkeimpänä. Sen bisnesmalli muistuttaa kuitenkin enemmän elokuvateollisuutta kuin kirjankustannusta. Niilo Pielisen, Asterixin, Lucky Luken ja monen muun sarjakuvan tuotannosta löytyy enemmän yhtäläisyyksiä Disneyn Star Warsien kuin Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kanssa. Hergén lesken Fannyn ja miehensä Nick Rodwellin yhtiö Moulinsart on Tinttinsä kanssa kuin Asterixin pieni gallialaiskylä, joka pitää puoliaan suurten kustannustalojen piirittämänä. Aika näyttää kestääkö puolustus vai myydäänkö jonain päivänä pukinkonttiin myös uutta Tintti-albumia.