Pyhä Nikolaos ja hänen palvelijansa

Belgialaisilla -ja varsinkin hollantilaisilla- on jokaisen joulun alla kiista, jota voi verrata tiernapoikien murjaanien kuninkaasta käytävään keskusteluun. Kun pyhä Nikolaos jakaa lapsille lahjoja, hänellä saattaa olla apunaan ”Musta Pekka” (Zwarte Piet, Père Fouettard), renessanssiasuun puettu ja mustaksi värjätty hahmo. Apulaisen alkuperälle ja roolille on tarjottu monia selityksiä ja se herättää yhä enemmän ristiriitoja. 

Pyhän Nikolaoksen tuntevat kaikki. Hän on nykyisen Turkin alueella Lyykiassa 200-luvun lopulla syntynyt pyhimys, jota pidettiin keskiajalla lasten suojelijana ja joka jakaa lapsille lahjoja merkkipäivänään 6. joulukuuta. Kun hollantilaiset siirtolaiset veivät perinteen Amerikkaan, ”Sinterklaas” vääntyi ”Santa Clausiksi”. Santa siirtyi sitten joulunajan sankariksi ja loppu on länsimaisen populaarikulttuurin historiaa. Mutta kuka on hänen ristiriitoja herättävä palvelijansa, joka tunnetaan parhaiten näillä kulmilla Eurooppaa?

Kansanperinteissä tunnetaan monenlaisia pyhän Nikolaoksen apulaisia siitä saakka, kun hän on lapsia siunannut ja lahjoilla palkinnut. Nykyisen tradition alkuperänä pidetään amsterdamilaisen opettajan, runoilijan ja lastenkirjailijan Jan Schenkmanin vuonna 1850 julkaisemaa joulukirjaa ”Sint Nikolaas en zijn knecht”. Kirjassa pyhä Nikolaos tulee Espanjasta Amsterdamiin höyrylaivalla ja tuo mukanaan apulaisensa mustan maurin, joka saa "Piet" nimensä kirjan myöhemmissä versioissa. Samalla tavalla kuin 1800-luvun amerikkalainen punapukuinen Santa vakiintuu vähitellen joulun keskeiseksi henkilöksi, Schenkmanin kirjan karkkeja ja lahjoja jakava parivaljakko alkaa hallita joulukuun alun perinteisiä menoja Benelux-maissa. 

Belgia on usein pohjoisten ja eteläisten kulttuurivaikutteiden sulatusuuni, eivätkä pyhän Nikolaoksen touhut ole tässä mielessä poikkeus. Zwarte Pietiä kutsutaan ranskaksi Père Fouettardiksi ja hänet puetaan ja värjätään samalla tavalla kuin hollantilaisperäinen Zwarte Piet. Näin menevät eri traditiot iloisesti sekaisin. Kuten nimikin sanoo, Fouettard (piiskaaja) oli alun perin pahis, josta kertovan tarinan vanhimmat versiot ajoittuvat 1200-luvulle. Tarina tunnettiin parhaiten Etelä-Belgiasta Pohjois- ja Koillis-Ranskan yli Sveitsiin ulottuvalla alueella. Jossain vaiheessa hän lähti pyhän Nikolaoksen matkaan ja alkoi antamaan tuhmille lapsille piiskaa tai hiilenpaloja samalla, kun Nikolaos huolehti kilteistä lapsista. Père Fouettard oli useimmiten ilkeännäköinen ukko, jolla oli hoitamattomat parta ja tukka, musta viitta ja vitsakontti selässä. Nykyään tällainen hahmo on melko harvinainen näky. 

〰

Moderni Zwarte Piet/Père Fouettard -spektaakkeli herättää vuosi vuodelta enemmän kritiikkiä, koska sitä pidetään rasistisena. Sillä on myös puolustajia, joiden mielestä kyseessä on korvaamaton joulunajan perinne. Hollannissa oli 2010-luvulla mielenosoituksia sekä puolesta että vastaan ja jotkut niistä kärjistyivät väkivaltaisiksi. Pikkuhiljaa hahmon käyttäminen joulunajan markkinoinnissa ja populaarikulttuurissa on vähentynyt ja suuryritykset kuten Facebook, Amazon ja Netflix ovat poistaneet sen kuvastostaan ja ohjelmistaan. Flanderin televisiokanavien lastenohjelmissa esiintyy useimmiten hahmo, jonka kasvot ovat noen tahraamat. Tämän syksyn kohutuin uutinen oli, että suositun hollantilaisen lastenelokuvan ”Het paard van Sinterklaas” (Pyhän Nikolaoksen hevonen, 2005) tuottaja päätti kieltää sen esittämisen Zwarte Pietin vuoksi. 

Jos Zwarte Piet/Père Fouettard onkin katoamassa olevaa kansanperinnettä valtavirtamediassa, paikallisella tasolla se on vielä hyvinkin voimissaan. Useilla Flanderin paikkakunnilla on joko yhteisöjen tai liike-elämän järjestämiä perhetapahtumia, joissa Sinterklaasin perinteisiä apulaisia on yhä mukana. Kiistely tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käy vilkkaana ja esimerkiksi Vlaams Belang (Flanderin äärioikeisto) julkaisi pari viikkoa sitten uuden lastenkirjan ”Red Zwarte Piet” (”Pelastakaa Zwarte Piet”), joka on koottu miehestä kertovista tarinoista. 

〰

Viime vuosina on yleistynyt kompromissihahmo ”Roetveegpiet”, jonka kasvot on noettu. Aiemmin mainitussa 1800-luvun lastenkirjassa Sinterklaas ja Zwarte Piet todella ratsastivat kattojen päällä ja pudottivat lahjoja savupiipuista. Tästä on saatu idea, ettei Piet olekaan tummaihoinen vaan nokinen palvelija, joka auttaa Nikolaosta selviämään joulusta puhtain vaattein. Joissakin nykyisissä tapahtumissa voi nähdä molempia versiota rinnakkain, koska esiintyjille on annettu vapaat kädet kuinka maskeerata kasvonsa.

Jos nokinaamatarinaa yrittää soveltaa eteläisen Belgian kansanperinteeseen, soppa vain sakenee. Edellä kuvatulla Père Fouettardilla kun on hyvin vähän tekemistä savupiippujen kanssa. Toisaalta eipä hän ollut alun perin mustakaan, joten hänen mustuutensa selitteleminen millä tahansa teorialla on belgialaista surrealismia parhaimmillaan. ”Tämä ei ole (savu)piippu” tulee väistämättä mieleen.

〰

Näyttäisi siltä, ettei Zwarte Pietin/Père Fouettardin hahmosta pidetä eteläisessä Belgiassa yhtä voimakkaasti kiinni kuin pohjoisessa. Tämä johtunee tarinan epäloogisuudesta tai siitä, että se on pohjoisen tuontitavaraa. Tarkistamattoman lehtitiedon mukaan Vallonian ainoa kunnan järjestämä ”Saint-Nicolas & Père Fouettard” -tapahtuma olisi tänä vuonna Jurbisessa Monsin lähellä. Yksityisiä tapahtumia on toki siellä ja täällä. Urheiluseurassa, jossa aiemmin puuhailin, järjestettiin nuorimmille pelaajille vuosittainen pyhän Nikolaoksen visiitti ilman apulaista, mikä ei tuntunut haittaavan lapsia eikä vanhempia. 

Luultavasti perinne kehittyy lähivuosina siten, että nokinaamainen Zwarte Piet yleistyy hollanninkielisillä alueilla ja yksinäinen Pyhä Nikolaos etelässä. Tosin se ei tule tapahtumaan ilman vilkasta keskustelua ja kuumia kiistoja.