Arkistojen kätköistä, mullasta maan...

Belgiassa, aivan kuten  Ranskassakin, toisen maailmansodan tapahtumat ovat edelleen herkkä aihe. Yhteistyöstä miehittäjien kanssa epäiltiin ja syytettiin sodan jälkeen lukuisia henkilöitä ja jälkipyykin pesu jätti nykypäiviin saakka jatkunutta katkeruutta ihmisten, sukujen ja yhteisöiden välille. Epäiltyjen ja aiheesta tai aiheetta leimattujen joukossa oli myös tunnettuja nimiä. 

Yhteistyön muotoja oli monia alkaen silmien ja korvien sulkemisesta aina Saksan armeijan riveissä taistelemiseen saakka. Sodan jälkeen Belgian armeijan tutkijat kuulustelivat ja sotilastuomioistuimet tuomitsivat SS- ja muihin joukkoihin osallistuneita ja tämän prosessin tuloksena syntyi arkisto, joka sisältää n. 10 hyllykilometriä kansioita.

Kun puolustusministeriön toimivaltaa leikattiin 2000-luvun alussa mm. lakkauttamalla armeijan omat tuomioistumet, niiden arkistot siirtyivät oikeusministeriön hallintaan.  Uudistus herätti suuria toiveita yhteistoiminta-arkiston avautumisesta, mutta toiveet olivat turhia, sillä asiakirjat arvioitiin liian arkaluontoisiksi kaiken kansan luettaviksi. Tutkijat ja historian harrastajat kokivat uuden pettymyksen vuonna 2015, jolloin kokoelma siirrettiin valtionarkistoon, mutta  tämäkään ei tehnyt sen tutkimista yhtään helpommaksi. Ranskassa vastaava arkisto avattiin juuri vuonna 2015.

Paperihin tutustuminen vaatii kuusijäsenisen yleisten syyttäjien kollegion  luvan. Ainoastaan ​​yliopistojen hissan laitosten proffilla, sotahistorian tutkijoilla, tohtorikoulutettavilla ja maisteriopiskelijoilla on pääsy kansioihin ja heilläkin vain perustellulla hakemuksella yksittäistapauksissa. Esimerkiksi laajojen läpileikkausten tai tilastojen laatiminen ei ole mahdollista. Myös suorat jälkeläiset voivat saada luettavakseen valittuja asiakirjoja, jotka koskevat heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan.

Aihe nousi otsikoihin jälleen kerran kun noin viisitoista historioitsijaa julkaisi 17. toukokuuta De Standaard sanomalehdessä avoimen kirjeen, jossa vaadittiin arkiston avoimempaa  käyttöoikeutta. Myöskin kansanedustaja André Flahaut (Vallonian sosialisti) teki hiljattain lakialoitteen, jonka mukaan arkistosta tulisi julkinen.  Ehdotuksilla on sekä moraalisia että käytännön perusteluita: (1) avoimuuden uskottaisiin edistävän sotavuosien traumojen yksilö- ja yhteisötason loppuunkäsittelyä ja (2) kaksi arkistosta vastaavaa hoitajaa hukkuvat pyyntöihin eikä niiden tasapuolista käsittelyä voida siksi taata.

Miksi arkistoa ei sitten avata? Kielteiselle kannalle esitetään yleensä kaksi perustelua, yleisen järjestyksen ylläpito ja yksityisyyden suojeleminen.  Historioitsijat ja arkistonhoitajat puolestaan sanovat, että sota-ajan päätapahtumat ovat olleet aina yleisessä tiedossa ja on vaikea uskoa, että lisätieto aiheuttaisi hämmennystä ja levottomuuksia. Vasta-argumenttina yksityisyyden suojelemiselle on puolestaan todettu, että monissa muissa arkistoissa on henkilötietoja jo kuolleista ihmisistä eikä se ole estänyt niiden avaamista. Keskusteluun on vedetty mukaan myös EU ja sen tietosuoja-asetus GDPR, mutta se ei koske kuolleita ihmisiä.

Poliittista vastuuta tällä hetkellä kantava oikeusministeri Vincent Van Quickenborne (Flanderin liberaali) reagoi historioitsijoiden pyyntöön vetoamalla juuri yksityisyyden suojaan. Hänen mukaansa kaikille ei tulla antamaan mahdollisuutta tutustua kansioihin, koska "jopa vanhojen tiedostojen osalta yksityiselämää on suojeltava". Ei ole myöskään tiedossa, milloin alahuone ottaa edellä mainitun kansanedustajan aloitteen käsiteltäväkseen. Arkistolaitoksen puolella toinen maailmansota siis jatkuu vielä ainakin muutaman vuoden.