Politikointia perhepiirissä

Belgian nykyisen pääministerin Alexander de Croon isä Herman De Croo oli liittoparlamentin edustajainhuoneen puhemies kahdeksan vuoden ajan ja ministeri kuudessa eri hallituksessa. Eurooppa-neuvoston nykyisen puheenjohtajan ja Belgian entisen pääministerin Charles Michelin isä Louis Michel oli puolestaan ulkoministeri kahdessa hallituksessa sekä EU-komissaari ja Euroopan parlamentin jäsen. Charlesin veli Mathieu Michel oli aluepoliitikko Brabantissa kunnes liittyi de Croon hallitukseen digitalisaatiosta vastaavaksi valtiosihteeriksi vuonna 2020. Tällaisia perhetarinoita voisi kertoa vaikka kuinka monta, mutta nämä ovat tällä hetkellä näkyvimmät. 

Poliitikon uran periytyminen tyttärille ja pojille ei ole outo ilmiö. Brysseliläinen politiikan tutkimuksen laitos CRISP julkaisi tammikuussa tietoja päättäjien lasten lukumääristä poliittisissa edustustehtävissä. Tutkimuksen mukaan jälkikasvun määrä on kasvanut tällä vuosituhannella ja on nyt korkeimmillaan yleisen äänioikeuden aikana (miehet saivat yhtäläisen äänioikeuden  parlamenttivaaleissa vuonna 1921 ja naiset vuonna 1948). Toissa vuosisadalla jopa kolmannes senaatin jäsenistä saattoi olla entisten senaattorien poikia, mutta edustajanhuoneen puolella suhdeluku ei ollut paljon nykyistä suurempi siitä huolimatta, että politikointiin oikeutettujen määrä oli nykyistä pienempi. Perillisten määrä parlamentissa laski sadan vuoden ajan 1800-luvun lopusta lähtien, mutta kääntyi nousuun 2000-luvun alussa.  Vuonna 2003 heitä oli edustajanhuoneessa 15,3 %, eikä luku ole sen jälkeen laskenut alle 13 prosentin. Naapurimaissa Saksassa ja Hollannissa ilmiö on huomattavasti harvinaisempi. Suomessa on tällä hetkellä kahdeksan toisen polven kansanedustajaa.

👦👧

Yhdeksi syyksi tilanteelle on esitetty listavaaleja. Belgiassahan puolue järjestää ehdokkaat listalle ja kansalaiset äänestävät joko koko listaa tai yksittäisiä ehdokkaita. Jos äänestät pelkästään listaa, tuet omaa puoluettasi, mutta annat puolueen päättää keistä tulee kansanedustajia. Crispin tutkimuksen mukaan 60% parlamentissa istuvista poliitikkojen jälkeläisistä on ollut vaaleissa listaykkösiä. 

Listavaali kuulostaa hyvältä selitykseltä, mutta kun vaalitapa on ollut aina sama, miksi ”nepotismi” väheni useiden vuosikymmenten ajan ja kääntyi nousuun parikymmentä vuotta sitten? Kenties syynä onkin kansalaisaktivismin muutos. Ympäristöliikkeeseen ja vapaaehtoistoimintaan osallistutaan entistä innokkaammin, mutta puoluetoiminta kiinnostaa harvempia ja harvempia. Varsinkin perinteisten puolueiden jäsenmäärät kääntyivät laskuun 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.  Viimeisimpien 20 vuoden aikana eniten jäseniä ovat menettäneet molempien kieliryhmien sosialistit ja kristillisdemokraatit (55-65 % jäsenistä kadonnut), kun taas liberaalit ovat kärsineet jonkun verran vähemmän. Samaan aikaan flaamikansallinen N-VA on nelinkertaistanut jäsenmääränsä, mutta se ei vaikuta kovin paljon puolueiden kokonaisjäsenmäärään. 

Enemmistö parlamenttipaikan ”perineistä” poliitikoista edustaa ns. vanhoja puolueita ja tähän saattaa selityksenä olla juuri se, että jäsenmäärän pienentyessä hommasta tulee perhebisnestä. Toisaalta uudemmilla puolueilla tällainen perinne ei ole mahdollinen siksi, ettei ehdokkailla voi olla ainakaan saman puolueen kansanedustajina istuneita vanhempia tai isonvanhempia. 

👦👧

Onko se sitten huono juttu, jos lapset valitsevat vanhempiensa ammatin? Ei sitä tietenkään voi kieltää ja voihan siinä periytyä sukupolvien aikana kerääntynyttä ammattitaitoa ihan niin kuin missä tahansa ammatissa. Toisaalta politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja olisi toivottavaa, että päätöksiä olisivat tekemässä mahdollisimman monenlaisista perheistä ja taustayhteisöistä tulevat kansalaisaktivistit. Kesäkuun vaalien ehdokasasetteluun valossa näyttäisi, että "TV:stä tuttuja" ehdokkaita on taas haalittu, mutta olisikohan syytä yrittää värvätä myös omissa yhteisöissään aktiivisia, puolueiden ulkopuolisia ehdokkaita?