Hallituskriisejä

Belgia on tehnyt viimeisen 15 vuoden aikana maailmanennätyksiä harvinaisessa lajissa, hallitusneuvottelujen pituudessa. Jo vuosina 2007-2008 maasta  puuttui enemmistöhallitus 194 päivää ja vuosina 2010-2011 541 päivää. Viime vuonna pistettiin sitten vielä paremmaksi sillä nykyinen De Croon hallitus aloitti lokakuussa 494 päivää parlamenttivaalien ja mahtavat 663 päivää edellisen hallituksen kaatumisen jälkeen. Ei ole tosin varma hyväksyykö Guinness viimeisimmän tuloksen ennätyskirjaansa, sillä viime keväänä ja kesänä vallassa oli kuuden kuukauden koronahätatilahallitus, jolla oli parlamentin enemmistön määräaikainen siunaus.

Ovatko belgit poikkeuksellisen riitaisia vai ovatko he kansainvälisten virtausten seuraajia tai peräti edelläkävijöitä? Ehkäpä kaikkea tätä.

Kotikutoista Belgian poliittisessa tilanteessa on puolueiden alue- ja kielipohjaisuus. Alun perin poliittista kenttää hallitsivat kolme puoluetta, sosialistit, liberaalit ja kristillisdemokraatit.  Sosialistit nauttivat suurinta kannatusta perinteisillä tehdas- ja kaivospaikkakunnilla ja kristillisdemokraatit katolisen porvariston keskuudessa sekä maaseudulla. Liberaaleja suosivat vapaata markkinataloutta kannattavat ”cityporvarit” sekä muut arvo- ja moraalikysymyksissä vanhoillisia kristillisdemokraatteja vapaamielisemmät oikeistolaiset.  Vanhoina hyvinä aikoina enemmistöhallitukseen riitti kaksi kolmesta pääpuolueesta ja olipa vielä 1950-luvulla kristillisdemokraattien yhden puolueen hallituksia. Melkoisen helpot hallitusneuvottelut nykytilanteesen verrattuna.

Toki muitakin puolueita on koko ajan ollut sekä oikealla että vasemmalla ja esimerkiksi flaaminationalistien Volksunie oli jopa kolmessa hallituksessa 1970- ja 1980-luvuilla. Myöskin vihreä liike järjestäytyi puolueiksi 1970-luvun lopussa.  

Puoluekenttä alkoi hajota samaan aikaan kuin Belgian hallintokin eli 1970-luvulla. Samalla kun maa jaettiin osavaltioihin ja kieliyhteisöihin myös perinteiset puolueet jakautuivat. Tämä oli siinä mielessä poikkeuksellista, että USA:n ja Saksan kaltaisissa liittovaltioissa puolueet ovat enimmäkseen valtakunnallisia. Jotkut pitivät kehitystä luonnollisena pitihän puolueiden entistä selvemmin puolustaa oman alueensa ja kieliryhmänsä etuja eikä edustaa vissiä poliittista suuntausta, toisten mielestä taas puolueiden jakautuminen kärjisti tilannetta ihan turhan takia. Vast`edes entisen kolmen pääpuolueen sijaan hallitusneuvotteluihin lähti aina vähintään kuusi puoluetta. Kehityksen seuraamista ei helpota, että profiileitaan kohottaakseen ja uusia kannattajia löytääkseen puolueet ovat vaihtaneet nimiään useammin kuin jalkapallomaajoukkue valmentajaa.

Kansainväliset virtaukset näkyvät Belgian nykytilanteessa äärireunojen vahvistumisena ja perinteisten puolueiden heikkenemisenä. Kansallisuuden ja patriotismin korostaminen on nykyään kovaa valuuttaa missä tahansa maassa ja Belgiassa äärioikeiston puolueet liittyvät yleensä flaaminationalismiin, jota on toki jonkin verran ollut aina. Äärioikeiston nousua on yritetty hillitä 1980-luvulta alkaen ”jotain rajaa” (cordon sanitaire) politiikalla, joka alkoi Flanderin pääpuolueiden sopimuksella sulkea äärioikeistolainen VB ulos poliittisesta päätöksenteosta. Myöhemmin ”cordon sanitaire” termin käyttö on laajentunut ja sillä on tarkoitettu mm. ääriryhmien sulkemista ranskankielisistä tiedotusvälineistä. Flanderin puolella rajanveto alkoi lipsua 2000-luvun alussa kun jotkut VB:n aloitteet saivat kannatusta muilta parlamentin flaamipuolueilta ja kun VB:tä maltillisempi kansallismielinen NVA nousi 2010-luvulla Flanderin suurimmaksi puolueeksi ja hallitukseen.

Viimeistään ”cordon sanitaire” menetti merkityksensä vuoden 2019 vaaleissa kun VB:stä tuli Flanderin toiseksi ja koko Belgian kolmanneksi suurin puolue. Perinteisten tiedotusvälineiden pannan VB ohitti tehokkaalla sosiaalisen median käytöllä, eikä sitä voinut enää mitenkään jättää mainitsematta television vaalivalvojaisissakaan. Toisella äärilaidalla, lähinnä Valloniassa mutta myös Brysselissä ja Flanderissa, jytkäytti Belgian ainoa valtakunnallinen puolue PTB/PVDA, jota jotkut ovat luonnehtineet jopa stalinistiseksi. Se on nyt suurempi kuin Flanderin sosialistit tai Vallonian kristillisdemokraatit. Ensimmäistä kertaa historiassa perinteiset pääpuolueet saivat alle puolet alahuoneen 150:stä paikasta. Yhteensä kansanedustajia sai peräti 12 eri puoluetta.

Kun vuoden 2019 vaalitulosta katsoo, on oikeastaan aika hämmästyttävää, että hallitusta saatiin kokoon ollenkaan. Kansanedustajien joukko on hyvin hajanainen ja parlamentissa on ryhmiä, joita ei millään voisi kuvitella samaan pöytään toistensa kanssa. Kuningas nimitti 10 eri hallitustunnustelijaparia ennen kuin hallitus saatiin kokoon. Hallitusta nimitettäessä rikottiin kirjoittamatonta sopimusta, jonka mukaan hallituksen takana tulisi olla enemmistö sekä flaami- että valloniedustajista. Tällä kertaa Flanderin kaksi suurinta puoluetta jätettiin oppositioon mikä lisää painetta vuoden 2024 vaaleihin, eikä tarvitsee olla kummoinen ennustaja todetessaan  että maailmanennätys on seuraavallakin kerralla vaarassa.