Belgian malliin

Liityin vuoden alussa jäseneksi belgialaiseen eläkeläisjärjestöön ja jokunen päivä sitten tuli postissa kaikenlaista tervetuliaismateriaalia. Mukana oli myös graafisia esityksiä jäsenkunnasta, esim. ikä- ja kansallisuusjakaumia sekä käppyrä jäsenten asuinalueista. Valitettavasti tilaston laatija oli onnistunut sekoilemaan Belgian aluejaon kanssa niin, ettei parhaalla tahdollakaan voinut nähdä kuinka paljon jäseniä esim. minun ympäristössäni asuu.  

Ulkomaalaiset ihmettelevät usein, miten vaikeaa Belgian hallintoa on ymmärtää ja huumoria revitään mm. ministerien määrästä. Kuten yllä kerrottu esimerkki osoittaa, helppoa se ei ole paikallisillekaan. Periaatteessa asia on yksinkertainen, Belgia on liittovaltio johon kuuluu kolme osavaltiota (Flanderi, Vallonia ja Bryssel) ja jokaisella osavaltioilla on oma parlamenttinsa ja hallituksensa. Tunnettuja liittovaltioita ovat esimerkiksi Saksa ja USA eikä niiden systeemeitä ihmetellä yhtä paljon (paitsi USA:n presidentin vaalien aikaan).

Belgian tilannetta mutkistaa kaksi tekijää: aika ja kielet.

Aika sen vuoksi että nykytilanteeseen on tultu pikku hiljaa lukuisten uudistusten kautta eivätkä edes belgit ole pysyneet kärryillä missä milloinkin mennään. Tiedotusvälineissä saatetaan viitata esimerkiksi ”instituutioreformiin numero 4”, mutta olisipa hauska tietää kuinka moni muistaa mitkä asiat juuri nelosessa muuttuivat. Alkutilanteessahan Belgia ei ollut liittovaltio vaan yhdeksään maakuntaan jakautunut kuningaskunta (kunkku meillä toki vieläkin on).  Liittovaltio Belgiasta tuli vuonna 1970, mutta Brysselin asemasta kiisteltiin pitkään ja siitä tuli tasavertainen osavaltio vasta vuoden 1990 korvilla. Toinen lisämauste sopassa oli, että historiallinen Brabantin maakunta kuului jonkin aikaa sekä Flanderiin että Valloniaan kunnes se jaettiin siististi kahteen osaan myös vuoden 1990 tietämissä. Tuo alussa kertomani jäsentilastosekoilu johtuu siitä, ettei tilaston laatija tiennyt Brabanteja olevan nykyään kaksi ja virheestä seurasi että kaikki alueet olivat sekaisin.

Kielet sotkevat asioita siksi, että Belgian osavaltiot eivät jakaudu tarkasti kielirajojen mukaan, Bryssel on kaksikielinen, Valloniassa asuu saksankielisten ryhmä ja rajoilla on kuntia, jotka kielen puolesta kuuluisivat toiselle puolelle rajaa. Ongelmaan keksittiin yksinkertainen ratkaisu, perustettaisiin kieliyhteisöt (flaamilainen, ranskalainen ja saksalainen yhteisö) jotka vastaisivat kieleen liittyvistä asioista kuten koulutus, tiede ja kulttuuri. Esimerkiksi Brysselissä hääräilisivät sekä flaamilainen että ranskalainen yhteisö omia koulujaan ja kulttuurilaitoksiaan pyörittämässä, kun taas saksankieliset olisivat tyytyväisiä omassa kulmassaan Saksan rajalla kaukana Brysselin humusta.

Yllä on kuvattu 1-3-3 hallintomalli Belgian keskushallinnon, alueellisten kysymysten ja kieliasioiden hoitamiseen. Yksinkertaista, eikö totta? Suattaishan tuo ollakkiin, jollei pikku nokittelu puolin ja toisin olisi sekoittanut kaunista mallia. Flaamit eivät nimittäin koskaan perustaneet itsenäistä ”flaamilaista kieliyhteisöä”. He yhdistivät Flanderin osavaltion ja kielen hallinnon yhteen elimeen ja sijoittivat parlamenttinsa ja ministeriönsä Brysseliin, eivätkä johonkin Flanderin omista kaupungeista. Vallonit pitivät tätä provokaationa olivathan he perustaneet oman pääkaupunkinsa Namuriin kuten ”sovittu oli”. Heiltä meni useita vuosia ennen kuin lopulta keksittiin sopiva nokitus.  Ranskankielisen yhteisön nimeksi vaihdettiin ”Vallonian ja Brysselin federaatio”, joka ei enää kerro mitään sen tehtävistä mutta osoittaapahan että valloneillakin on jalansija Brysselissä.

Vielä lopuksi sananen alussa mainitusta ministerivitsailusta, sillä useinhan näkee mainittavan, että Belgiassa olisi jokaiselle hallinnonalalle seitsemän ministeriä. Vitsi perustuu 1-3-3 mallin (tahalliseen) väärinymmärtämiseen, jolloin ajatellaan, että jokaisella hallintoelimellä olisi esimerkiksi oma liikenneministerinsä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Lisäksi, kuten edellä nähtiin, malli on todellisuudessa 1-3-2 flaamien käytännöllisyyden ansiosta.